Tiedäthän sen piirroksen, jossa tasa-arvo kuvataan piirtämällä kolme ihmistä katsomassa peliä aidan yli? Ensimmäisessä stripissä kaikki seisovat samankokoisten laatikoiden päällä. Tällöin pienin katsoja ei näe mitään. Toisessa stripissä laatikot on jaettu kolmen katselijan kesken siten, että pienin on saanut eniten laatikoita alleen, keskimmäinen yhden ja pisin katselija ei yhtään. Ensimmäinen strippi kuvaa tasa-arvoa, kaikille yhtäläiset mahdollisuudet katsoa peliä. Tasa-arvo ei tässä tapauksessa ole kuitenkaan oikeudenmukaista, sillä se ei huomioi eri yksilöiden erilaisia tarpeita ja mahdollisuuksia; heidän erilaisuuttaan, joka vaikuttaa lopputulokseen. Jälkimmäinen kuva näyttää mitä on kohdella kaikkia kolmea oikeudenmukaisesti, jotta kaikilla on mahdollisuus nähdä peli.
Minulle kasvatuksen ammattilaisena ja äitinä suomalainen yhteiskunta näyttäytyy yhä enenevässä määrin paikkana, jossa riittävä panostus yksilöön on vain peruspuitteiden tarjoaminen ja jossa yksilön menestys on jotenkin riippumaton niistä monista resursseista ja eduista, joita eri yksilöillä on vaihteleva määrä. Tosiasia on kuitenkin se, että esimerkiksi vanhempien koulutus ja varallisuus vaikuttavat merkittävästi lasten tulevaisuuteen: heidän koulumenestykseen ja tulevaan ammattiin. Vastaavalla tavalla vaikuttavat monet muut lasten elämän olosuhteista; erilaiset tavat oppia tai erilainen kasvutahti. Oikeudenmukainen yhteiskunta tasoittaa näitä eroja tarjoamalla heikommista lähtökohdista tulevalle enemmän. Kouluissa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että oppilas, jolla on lukivaikeuksia saa koulunkäyntinsä tukemiseksi äänikirjoja ja muita tarvitsemiaan apuvälineitä, jotta hänkin olisi samalla viivalla muiden oppilaiden kanssa.
Oikeudenmukainen koulu antaa myös haastetta niille, joille perusoppimäärä tuntuu liian helpolta. Alisuoriutuminen ei saa jäädä vaihtoehdoksi, vaan tukea on annettava myös ylöspäin eriyttäen.
Lähikoulu paras koulu?
Suomi on sitoutunut toteuttamaan inkluusiota perusopetuksessa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että lähikoulu on kaikille lapsille se paras koulu. Useimmille tutuinta on se, että jollakin on erityisen tuen päätös ja tämä lapsi opiskelee yleisopetuksen luokalla, jossa muilla lapsilla ei välttämättä ole aiemmin mainittua päätöstä. Mutta onko tämä inkluusiota vai integraatiota? Tämä on integraatiota, ei inkluusiota. Lähikoulussaan opiskeleva erityisen tuen oppilas on yleisopetuksen luokassa integroituna yleisopetukseen. Koulut saavat lisärahaa jokaisesta erityisen tuen oppilaasta, joita koulussa on. Pahimmillaan ollaan tilanteessa, jossa oppilas, joka selkeästi hyötyisi pienluokasta ts. erityisluokasta, joutuu olemaan yleisopetuksessa, jossa resurssit eivät riitä tarjoamaan hänelle riittävää tukea.
Erityisluokkia ja integroituja
Tarkoituksenani ei ole maalailla piruja seinille, mutta vuosien saatossa yleisopetukseen integroitujen erityisen tuen oppilaiden määrä on kasvanut pikku hiljaa ilman, että siihen on välttämättä nimenomaan pyritty. Vuonna 2018 virasto esitteli tavoitetta, jossa määriteltiin, että erityisen tuen oppilaista 60 %:a integroitaisiin yleisopetukseen ja 40 %:a opiskelisi erityisluokilla. Tämä tavoite haudattiin, ei ehkä kaikessa hiljaisuudessa, mutta toimialajohtaja ilmoitti joka tapauksessa kasvatus- ja koulutuslautakunnan jaostolle, ettei tätä enää tavoitella. Nyt lukiessani aiempia päätöksiä kiinnitin huomiota ensin tähän meille kerrottuun tietoon ja sitten edessäni olevaan päätökseen, jonka tausta-aineistossa mainitaan erityisluokilla olevien oppilaiden määrän laskeneen 51,5, %:iin. Samaan aikaan vuosien 2018 ja 2020 välillä integroitujen erityisen tuen oppilaiden määrä on kasvanut 42 %:sta 48,5 %:iin. Kuinka ihmeessä näin on käynyt? Onko tuki seurannut mukana?
Ei ole. Ja tälle pitää tehdä jotain. Erityisen tuen oppilaat tarvitsevat useasti enemmän aikuisen tukea ja ohjausta opiskelunsa avuksi. Integroinnin kasvu yhdistettynä vielä suuriin luokkakokoihin rasittaa lapsia ja opettajia tarpeettomasti. Eikä se voi korjata ongelmia, joiden ratkaisuun opettajalla ei yleisopetuksessa ole välttämättä resursseja tai aikaa. Jos asialle ei tehdä mitään, se vie tarkoituksen koko kolmiportaisen tuen järjestelmältä, jättäen häviäjiksi sekä oppilaat, että opettajat. Ja epäsuorasti kaikki muutkin.
Lisää määrärahoja
Helsingin kaupunki mainostaa itseään parhaana paikkana oppia. Toteuttaakseen tuon lupauksen koulutuksen määrärahoja on kasvatettava. Inkluusion toteuttamiseksi tuen pitää tulla luokkaan ja tukea pitää olla tarpeeksi; tällöin on kyseessä inkluusio ei integraatio. Ei voi olla tilannetta, jossa esimerkiksi yhden alakoulun laaja-alaisella erityisopettajalla on vastuullaan 220 oppilaan tuen tarpeesta vastaaminen. Opettajaresurssia ei voi jakaa ”kaikille yhtä paljon” -periaatteella, vaan kaikille tarpeen mukaan. Sitä on oikeudenmukainen koulu.